Nyt näille voi jo nauraakin...
Koska mun pitäisi lukea neuropatoa, rupesin vähän muistelemaan agility- ja tokouraamme Kimin kanssa. Matkan varrelle sopii monen monta hauskaa ja surkuhupaisaa muistoa.
Ekat agilitykisat oli Mäntsälässä, tuomarina Anne Savioja, muistan sen vieläkin kuin eilisen päivän. Jännitti ihan pirusti, jo koiran mittaaminen oli kauhean jännää. Tuomari mittasi sen moneen kertaan, mutta joka kerta se oli maksi. Jotan maksi that is. Tämä oikeastaan jo tiesinkin. Muistaakseni molemmat radat meni muuten ihan kivasti ja sujuvasti, mutta kepeissä ohjasin väärin aloituksen, enkä tajunnut sitä. Menin vielä kysymään tuomarilta jälkeenpäin, mikä meni pieleen, ja Saviojan Anne ystävällisesti selitti tilanteen. Enpä tehnyt virhettä toiste :D
Muistan sen katkeran fiiliksen kun viidensissä kisoissamme tein superhienon nollaradan muutaman hyllyn jälkeen. Oltais jopa voitettu. Tuuletin ja riehuin maalissa, olihan tuo nyt mahtava saavutus aloittelijalle. Kisan jälkeen kävin katsomassa sijoitusta. Nimeämme ei mainittu ekojen joukossa, ja voittajallakin oli viitonen. Mitä ihmettä, me saatiin hylly?! No, käytyäni hakemassa kisakirjan pois, katselin sihteerin lappua. Siinähän se luki selvällä suomenkielellä: Ei odottanut lähtölupaa. Ei naurattanut, ei. Kyyneleet oli suht lähellä. Enkä tehnyt sitäkään virhettä toiste.
Tais olla toiset tai kolmannet kisat Lopissa, jossa tapahtui pohjanoteeraus. Oli kaksi rataa, molemmat suht helppoja, pelkkää suoraa. Lähdin hieman ylimielisesti radalle, kyllä tuosta nyt jo nolla kuuluu saada. No, ei tullut nollaa, ei. Koira karkas jo kolmannelta esteeltä ulos ja naama punaisena kävin hakemassa sen jonkun sulotytön takapuolen ääreltä. Ei päästy puusta pitkälle, kun koiruus karkas taas. Ja jälleen. Yhteensä neljä kertaa se karkas saman radan aikana. Lievästi nöyrtyneenä lähdin toiselle radalle. Hitto vie, tämä ei toistu. No. Koiruus otti ja karkas jälleen. Neljä kertaa. Kyllä. Neljä kertaa saman radan aikana, taas. Fiilikset kisan jälkeen oli lievästi maassa ja hyvin nöyränä menin seuraaviin treeneihin kysymään ohjaajalta apua.
Yksi parhaista muistoista oli eka nolla ykkösistä. Ne oli meidän seuran kisat ja paikalla oli luonnollisesti kaikki treenikaverit katsomassa. Rata tais olla aika haastava, Kimin kanssa hankalat radat sujui aina paljon paremmin kuin helpot suorat. Edelliseltä radalta taisi olla hylly ja seurakaverit kovasti kannusti tokalle radalle. Tällä radalla tuli ekan kerran sellainen täydellinen keskittyminen rataan, en nähnyt tai kuullut mitään muuta kuin koiran ja esteet. Tehtiin hieno nollarata ja fiilis oli ihan sanoinkuvaamaton. Tuntui ihan älyttömän hienolta, kun kaikki tuli onnittelemaan :) Päästiin palkinnoillekin, se vasta hienoa oli. Jos en ihan väärin muista olitiin tokia. Se oli hieno hetki.
Sekin oli hullua, kun kaverin kanssa päätettiin lähteä Turkuun. Lahdesta nyt ei aja ihan vartissa sinne. Eka rata tais olla hylly. Mun kaveri kannusti kovasti. Mä oon aina tykänny kisata sen kanssa, koska se aina sai mussa aikaan kauhean taistelutahdon ja päättäväisyyden. Melkein joka kerta, kun kisasin sen kanssa, tehtiin tosi hyviä ratoja. Sitä on kyl ikävä. Tokalle radalle lähdin päättäväisenä ja luottavaisena. Taistelimme ittemme radan läpi ja tuloksena oli hieno nolla. Se viimeinen. Voiton riemu oli jälleen sanoinkuvaamaton ja seisoin kolmannella pallilla hymyillen kuin kuuluisa Naantalin aurinko. Seuraaviin treeneihin leivoin suklaakakkua.
Heti ekoissa kakkosten kisoissa tehtiin nolla, se tuntui aika hyvältä. Jo silloin alkoi kuitenkin tuloksiin ilmestyä yliaikaa, joskus jopa huomattavaakin. Menikin aika kauan ennen kuin saatiin seuraava nollatulos.
Toinen tosi hieno muisto on shelttimestaruudet 2006. Shelttimestaruushan on tosi himoittu titteli mineissä ja medeissä, minä tietysti olin sitä mieltä, että yhtä himoittu titteli on maksimestaruuskin. En tietenkään hyväksynyt sitä faktaa, että jos makseissa kilpailee viitisen koirakkoa, niin titteli ei välttämättä ole saman arvoinen. Miksi ei olisi, tietenkin se on. Muistan helteen ja jännityksen. Jännitti ihan sikana. Ei jännittänyt aikoihin niin paljon. Mutta me tehtiin se. Rata oli ihan meidän näköinen, tajusin sen jo tutustumisessa. Ja hieno nolla vedettiin. Ja ekan kerran elämässämme me VOITETTIIN. Samalla noustiin kuninkuusluokkaan. Kaikki seurakaveritkin oli fiiliksissä mukana, se tuntui tosi hyvälle.
Mukaan saatiin vähän dramatiikkaakin. Nimittäin ratojen välissä Kim pisti poskeensa ampparin. Säikähdin totaalisesti, tähänkö unelma mestaruudesta tyssi? No, kaveri antoi kyytablettia ja toivottiin parasta. Juuri ennen rataantututstumista turvotus ehti laskea tarpeeksi, että saatoin todeta vaara ohi. Istuin nurmikolla ja otin aurinkoa, kun tajusin, et kaverit oli jo tutustumassa. Tuli vähän kiire. Olin päättänyt voittaa tämän radan ja jännitti taas vaihteeksi ihan sikana. Taidettiin lähteä vikana tai aika lopussa. Viitonen saatiin, en muista tippuiko rima vai oliko se kontaktivirhe. Saatto olla kontakti. Me silti voitettiin ja olin ehkä onneni kukkuloilla, kun nousin jo toisen kerran saman päivän aikana korkeimmalle korokkeelle. Saatiin monta pokaalia, yks jättikokoinen kiertopokaalikin. Meinasin pakahtua ylpeydestä, kun kannoin sen autoon.
Ekat tokokisat oli kans aika hupaisat. Ne oli meidän seuran kisat ja kouluttaja oli kannustanut mukaan. Minä tietysti innosta piukeena ilmoittauduin, vaikkei ollut varsinaisesti hajuakaan, miten kokeessa kuuluu toimia. Olin treenannut liikkeet kuntoon kotipihalla ja nehän sujui aivan loistavasti. Hetkeäkään en epäillyt, etteikö me saada ykköstulos helposti. Koe alkoi etuajassa ja juuri, kun automme kaartoi pihaan, tulikin jo treenikaveri juosten paikalle ja käski samantien paikallaoloon. Mulla ei ollut kisakirjaakaan, joten ei muuta ku juoksujalkaa ilmopisteelle, lykkäsin niille Kimin rekisteripaperit ja lupasin tulla hetken päästä takaisin. Paikallallaolo meni muuten ihan loistavasti, mutta. Mä onnistuin nollaamaan sen rapsuttamalla koiraa hartaasti vielä ennen jättöä. Koko kisoissa koira oli melko lahna, olihan tilanne sille täysin uusi ja ohjaajakin outo. Seuraaminen oli aivan kaameeta, liikkeestä maahanmenossa se taisi jäädä seisomaan, ainoastaan luoksetulo oli tosi vauhdikas. Hyppyäkään ei taidettu kovin usein treenata, koska mä kuvittelin, että agilitykoira luonnostaan osaisi tokohypynkin korrektisti. Jäi ykköstulos sillä kertaa saamatta.
Kolmannet tokokokeet, ekat avoimen luokan kokeet oli kans aika ikimuistoiset. Mulle oli nousemassa kuume, mutta en tietenkään antanut sen estää itseäni. Siinä vuoroa odotellessamme kuume alkoi nousta yhä enemmän ja siinä vaiheessa, kun päästiin kehään, tärisin holtittomassa horkassa. Olin melkoisessa koomassa, enkä oikein tiennyt, mitä ympärillä tapahtui. Oltiin kuitenkin sen verran treenattu, että tiesin, mitä tapahtuu ja mitä tehdä. Kumpikin oltiin kuitenkin aika alivireisiä ja tuomari luuli että mua vaan jännittää ihan sikana. Saatiin ykköstulos, eli ihan täysin pihalla ei oltu. Taisin kuitenkin olla koko seuraavan viikon kuumeessa...
Tokon voittajaluokkaa käytiin kokeilemassa eräissä epävirallisissa kokeissa. Liikkeet oli mielestäni aika hyvällä mallilla, toimihan ne kotinurmikolla oikein hienosti. Lopputulos oli se, että ruutu ei löytynyt sitten millään, metallia Kim ei suostunut ottaa suuhun, hyppynoutoa se ei ihan hiffannut, luoksetulon maahanmenoa se ei todellakaan tajunnut, kaukot oli aivan karmeat ja tunnarin jätin pois, koska ei oltu treenattu sitä. Näiden kisojen jälkeen tajusin, että työmaata on vielä vähäksi aikaa ja että kotipiha ei välttämättä riitä treenikentäksi.
Mukava muisto on kans SM-kisat vuodelta hevonen ja rattaat, taisi olla 2007. Päästiin edustamaan shelttiyhdistyksen joukkueeseen, yksilökisaan ei päästy mukaan, koska ei oltu saatu nollia kasaan. Aurinko paahtoi tuutin täydeltä ja oli mahtavaa katsella Suomen parhaimmiston ratoja. Tunsin itseni tosi proksi kun päästin tutustumaan rataan kaikkien gurujen kanssa. Mulla ei oo aavistustakaan, mikä tulos saatiin, saatettiin saada jopa nolla. Joukkueemme taisi kuitenkin saada hyllyn ja koska oltiin vajaalla joukkueella, sehän tarkoitti koko joukkueelle hyllyä. Mutta muistan kuinka tyytyväinen olin suoritukseen ja ylipäätään mahdollisuuteen kisata SM-kisoissa.
Noniin, nyt täytyy ihan OIKEASTI alkaa lukea sitä neuropatoo. Ekan osan luin aamulla, nyt on tokan osan vuoro. Taidan aloittaa tämän homman menemällä Zeron kaa pihalle, sitten keitän ison kupillisen teetä ja nautin puoli levyä suklaata. Sitten menen välittömästi hommiin. Ai niin, leipääkin piti leipoa. Mutta SITTEN menen patologian kimppuun. Oikeesti.
PS. Tuli viel mieleen noista SM-kisoista yks aika nolo muisto. Me oltiin siskoni kanssa yövytty teltassa raviradan reunalla ja lykättiin välillä meidän koirat telttoihin nukkumaan siksi aikaa, kun mentiin katselemaan ratoja. Yhtäkkiä kuului kuulutus, että kaksi shelttiä sinkoilee vapaana toisen radan reunalla. Ensin ei edes tajuttu reagoida, meidän koirathan oli turvallisesti teltassa. Hetken päästä mentiin kuitenkin tarkistamaan teltta. Meinasi sydän hypähtää kurkkuun, kun huomattiin teltan seinässä sheltin kokoinen reikä. Ei muuta ku juoksujalkaa raviradan toiseen päähän kohti ihmismassaa. Sieltähän meidän koirat löytyi. Kaiken lisäksi nuorempi koirista ei antanut ottaa itseään kiinni, vaan sinkoili sinne tänne. Oli lievästi noloa.
Noni. Nyt pihalle ja lukemaan. (Lue: juomaan teetä, syömään suklaata ja leipomaan :P ) Ai mikä motivaatiopula? Ei mulla ainakaan.
Ekat agilitykisat oli Mäntsälässä, tuomarina Anne Savioja, muistan sen vieläkin kuin eilisen päivän. Jännitti ihan pirusti, jo koiran mittaaminen oli kauhean jännää. Tuomari mittasi sen moneen kertaan, mutta joka kerta se oli maksi. Jotan maksi that is. Tämä oikeastaan jo tiesinkin. Muistaakseni molemmat radat meni muuten ihan kivasti ja sujuvasti, mutta kepeissä ohjasin väärin aloituksen, enkä tajunnut sitä. Menin vielä kysymään tuomarilta jälkeenpäin, mikä meni pieleen, ja Saviojan Anne ystävällisesti selitti tilanteen. Enpä tehnyt virhettä toiste :D
Muistan sen katkeran fiiliksen kun viidensissä kisoissamme tein superhienon nollaradan muutaman hyllyn jälkeen. Oltais jopa voitettu. Tuuletin ja riehuin maalissa, olihan tuo nyt mahtava saavutus aloittelijalle. Kisan jälkeen kävin katsomassa sijoitusta. Nimeämme ei mainittu ekojen joukossa, ja voittajallakin oli viitonen. Mitä ihmettä, me saatiin hylly?! No, käytyäni hakemassa kisakirjan pois, katselin sihteerin lappua. Siinähän se luki selvällä suomenkielellä: Ei odottanut lähtölupaa. Ei naurattanut, ei. Kyyneleet oli suht lähellä. Enkä tehnyt sitäkään virhettä toiste.
Tais olla toiset tai kolmannet kisat Lopissa, jossa tapahtui pohjanoteeraus. Oli kaksi rataa, molemmat suht helppoja, pelkkää suoraa. Lähdin hieman ylimielisesti radalle, kyllä tuosta nyt jo nolla kuuluu saada. No, ei tullut nollaa, ei. Koira karkas jo kolmannelta esteeltä ulos ja naama punaisena kävin hakemassa sen jonkun sulotytön takapuolen ääreltä. Ei päästy puusta pitkälle, kun koiruus karkas taas. Ja jälleen. Yhteensä neljä kertaa se karkas saman radan aikana. Lievästi nöyrtyneenä lähdin toiselle radalle. Hitto vie, tämä ei toistu. No. Koiruus otti ja karkas jälleen. Neljä kertaa. Kyllä. Neljä kertaa saman radan aikana, taas. Fiilikset kisan jälkeen oli lievästi maassa ja hyvin nöyränä menin seuraaviin treeneihin kysymään ohjaajalta apua.
Yksi parhaista muistoista oli eka nolla ykkösistä. Ne oli meidän seuran kisat ja paikalla oli luonnollisesti kaikki treenikaverit katsomassa. Rata tais olla aika haastava, Kimin kanssa hankalat radat sujui aina paljon paremmin kuin helpot suorat. Edelliseltä radalta taisi olla hylly ja seurakaverit kovasti kannusti tokalle radalle. Tällä radalla tuli ekan kerran sellainen täydellinen keskittyminen rataan, en nähnyt tai kuullut mitään muuta kuin koiran ja esteet. Tehtiin hieno nollarata ja fiilis oli ihan sanoinkuvaamaton. Tuntui ihan älyttömän hienolta, kun kaikki tuli onnittelemaan :) Päästiin palkinnoillekin, se vasta hienoa oli. Jos en ihan väärin muista olitiin tokia. Se oli hieno hetki.
Sekin oli hullua, kun kaverin kanssa päätettiin lähteä Turkuun. Lahdesta nyt ei aja ihan vartissa sinne. Eka rata tais olla hylly. Mun kaveri kannusti kovasti. Mä oon aina tykänny kisata sen kanssa, koska se aina sai mussa aikaan kauhean taistelutahdon ja päättäväisyyden. Melkein joka kerta, kun kisasin sen kanssa, tehtiin tosi hyviä ratoja. Sitä on kyl ikävä. Tokalle radalle lähdin päättäväisenä ja luottavaisena. Taistelimme ittemme radan läpi ja tuloksena oli hieno nolla. Se viimeinen. Voiton riemu oli jälleen sanoinkuvaamaton ja seisoin kolmannella pallilla hymyillen kuin kuuluisa Naantalin aurinko. Seuraaviin treeneihin leivoin suklaakakkua.
Heti ekoissa kakkosten kisoissa tehtiin nolla, se tuntui aika hyvältä. Jo silloin alkoi kuitenkin tuloksiin ilmestyä yliaikaa, joskus jopa huomattavaakin. Menikin aika kauan ennen kuin saatiin seuraava nollatulos.
Toinen tosi hieno muisto on shelttimestaruudet 2006. Shelttimestaruushan on tosi himoittu titteli mineissä ja medeissä, minä tietysti olin sitä mieltä, että yhtä himoittu titteli on maksimestaruuskin. En tietenkään hyväksynyt sitä faktaa, että jos makseissa kilpailee viitisen koirakkoa, niin titteli ei välttämättä ole saman arvoinen. Miksi ei olisi, tietenkin se on. Muistan helteen ja jännityksen. Jännitti ihan sikana. Ei jännittänyt aikoihin niin paljon. Mutta me tehtiin se. Rata oli ihan meidän näköinen, tajusin sen jo tutustumisessa. Ja hieno nolla vedettiin. Ja ekan kerran elämässämme me VOITETTIIN. Samalla noustiin kuninkuusluokkaan. Kaikki seurakaveritkin oli fiiliksissä mukana, se tuntui tosi hyvälle.
Mukaan saatiin vähän dramatiikkaakin. Nimittäin ratojen välissä Kim pisti poskeensa ampparin. Säikähdin totaalisesti, tähänkö unelma mestaruudesta tyssi? No, kaveri antoi kyytablettia ja toivottiin parasta. Juuri ennen rataantututstumista turvotus ehti laskea tarpeeksi, että saatoin todeta vaara ohi. Istuin nurmikolla ja otin aurinkoa, kun tajusin, et kaverit oli jo tutustumassa. Tuli vähän kiire. Olin päättänyt voittaa tämän radan ja jännitti taas vaihteeksi ihan sikana. Taidettiin lähteä vikana tai aika lopussa. Viitonen saatiin, en muista tippuiko rima vai oliko se kontaktivirhe. Saatto olla kontakti. Me silti voitettiin ja olin ehkä onneni kukkuloilla, kun nousin jo toisen kerran saman päivän aikana korkeimmalle korokkeelle. Saatiin monta pokaalia, yks jättikokoinen kiertopokaalikin. Meinasin pakahtua ylpeydestä, kun kannoin sen autoon.
Ekat tokokisat oli kans aika hupaisat. Ne oli meidän seuran kisat ja kouluttaja oli kannustanut mukaan. Minä tietysti innosta piukeena ilmoittauduin, vaikkei ollut varsinaisesti hajuakaan, miten kokeessa kuuluu toimia. Olin treenannut liikkeet kuntoon kotipihalla ja nehän sujui aivan loistavasti. Hetkeäkään en epäillyt, etteikö me saada ykköstulos helposti. Koe alkoi etuajassa ja juuri, kun automme kaartoi pihaan, tulikin jo treenikaveri juosten paikalle ja käski samantien paikallaoloon. Mulla ei ollut kisakirjaakaan, joten ei muuta ku juoksujalkaa ilmopisteelle, lykkäsin niille Kimin rekisteripaperit ja lupasin tulla hetken päästä takaisin. Paikallallaolo meni muuten ihan loistavasti, mutta. Mä onnistuin nollaamaan sen rapsuttamalla koiraa hartaasti vielä ennen jättöä. Koko kisoissa koira oli melko lahna, olihan tilanne sille täysin uusi ja ohjaajakin outo. Seuraaminen oli aivan kaameeta, liikkeestä maahanmenossa se taisi jäädä seisomaan, ainoastaan luoksetulo oli tosi vauhdikas. Hyppyäkään ei taidettu kovin usein treenata, koska mä kuvittelin, että agilitykoira luonnostaan osaisi tokohypynkin korrektisti. Jäi ykköstulos sillä kertaa saamatta.
Kolmannet tokokokeet, ekat avoimen luokan kokeet oli kans aika ikimuistoiset. Mulle oli nousemassa kuume, mutta en tietenkään antanut sen estää itseäni. Siinä vuoroa odotellessamme kuume alkoi nousta yhä enemmän ja siinä vaiheessa, kun päästiin kehään, tärisin holtittomassa horkassa. Olin melkoisessa koomassa, enkä oikein tiennyt, mitä ympärillä tapahtui. Oltiin kuitenkin sen verran treenattu, että tiesin, mitä tapahtuu ja mitä tehdä. Kumpikin oltiin kuitenkin aika alivireisiä ja tuomari luuli että mua vaan jännittää ihan sikana. Saatiin ykköstulos, eli ihan täysin pihalla ei oltu. Taisin kuitenkin olla koko seuraavan viikon kuumeessa...
Tokon voittajaluokkaa käytiin kokeilemassa eräissä epävirallisissa kokeissa. Liikkeet oli mielestäni aika hyvällä mallilla, toimihan ne kotinurmikolla oikein hienosti. Lopputulos oli se, että ruutu ei löytynyt sitten millään, metallia Kim ei suostunut ottaa suuhun, hyppynoutoa se ei ihan hiffannut, luoksetulon maahanmenoa se ei todellakaan tajunnut, kaukot oli aivan karmeat ja tunnarin jätin pois, koska ei oltu treenattu sitä. Näiden kisojen jälkeen tajusin, että työmaata on vielä vähäksi aikaa ja että kotipiha ei välttämättä riitä treenikentäksi.
Mukava muisto on kans SM-kisat vuodelta hevonen ja rattaat, taisi olla 2007. Päästiin edustamaan shelttiyhdistyksen joukkueeseen, yksilökisaan ei päästy mukaan, koska ei oltu saatu nollia kasaan. Aurinko paahtoi tuutin täydeltä ja oli mahtavaa katsella Suomen parhaimmiston ratoja. Tunsin itseni tosi proksi kun päästin tutustumaan rataan kaikkien gurujen kanssa. Mulla ei oo aavistustakaan, mikä tulos saatiin, saatettiin saada jopa nolla. Joukkueemme taisi kuitenkin saada hyllyn ja koska oltiin vajaalla joukkueella, sehän tarkoitti koko joukkueelle hyllyä. Mutta muistan kuinka tyytyväinen olin suoritukseen ja ylipäätään mahdollisuuteen kisata SM-kisoissa.
Noniin, nyt täytyy ihan OIKEASTI alkaa lukea sitä neuropatoo. Ekan osan luin aamulla, nyt on tokan osan vuoro. Taidan aloittaa tämän homman menemällä Zeron kaa pihalle, sitten keitän ison kupillisen teetä ja nautin puoli levyä suklaata. Sitten menen välittömästi hommiin. Ai niin, leipääkin piti leipoa. Mutta SITTEN menen patologian kimppuun. Oikeesti.
PS. Tuli viel mieleen noista SM-kisoista yks aika nolo muisto. Me oltiin siskoni kanssa yövytty teltassa raviradan reunalla ja lykättiin välillä meidän koirat telttoihin nukkumaan siksi aikaa, kun mentiin katselemaan ratoja. Yhtäkkiä kuului kuulutus, että kaksi shelttiä sinkoilee vapaana toisen radan reunalla. Ensin ei edes tajuttu reagoida, meidän koirathan oli turvallisesti teltassa. Hetken päästä mentiin kuitenkin tarkistamaan teltta. Meinasi sydän hypähtää kurkkuun, kun huomattiin teltan seinässä sheltin kokoinen reikä. Ei muuta ku juoksujalkaa raviradan toiseen päähän kohti ihmismassaa. Sieltähän meidän koirat löytyi. Kaiken lisäksi nuorempi koirista ei antanut ottaa itseään kiinni, vaan sinkoili sinne tänne. Oli lievästi noloa.
Noni. Nyt pihalle ja lukemaan. (Lue: juomaan teetä, syömään suklaata ja leipomaan :P ) Ai mikä motivaatiopula? Ei mulla ainakaan.
Kommentit
Lähetä kommentti