Only in your dreams...
Lupasin kertoa joku päivä mun ex-kilpailu-urasta.
... rakastin sitä lajia, rakastin treenata ja uhrasin kaikki aikani ja vähäiset kesätyösäästöni siihen. Olin myös loputtoman kilpailuhaluinen ja kunnianhimoni oli korkealla.
Olin treenannut jo muutaman vuoden ja aloin olla jo aika hyväkin. Mulla oli tosi hyvä treenikaveri, jonka kanssa treenattiin tosi paljon sekä ihana valmentaja. Edellisen kesän nuorten SM-kisoissa olimme molemmat useamman kerran mitaleilla.
Kun tuli syksy, oli aika laatia tulevan kauden tavoitteet ja suunnitelmat. Tiesimme, että meillä on mahdollisuuksia ja olimme valmiita tekemään valtavasti töitä tavoitteidemme eteen. Meillä molemmilla oli yhteinen unelma.
Maajoukkue.
Olimme selvillä, mitä se vaatii, mutta olimme valmiit siihen. Treenasin sinä vuonna enemmän kuin ikinä aikaisemmin, vietin tuntikausia niin punttisalilla kuin lenkkipolullakin. Ostin kausikortin uimahalliinkin. Tuntikausia vietin altaassa kroolaten päästä päähän uudelleen ja uudelleen. Syksyllä tehtiin pitkiä sauvakävelylenkkejä, välillä taas ohjelmassa oli ylämäkijuoksua, kunnes happi loppui. Treeni oli usein armotonta rääkkiä.
Hiihdin Finlandiankin, 62 kilometriä. Sitä varten treenattiin jo heti alkusyksystä alkaen, jotta kunto olisi mahdollisimman hyvä sitten helmikuun lopussa.
Myös voimaharjoittelua oli paljon. Nostin painoja, kunnes jokainen lihas vapisi. Vastapainoksi treenattiin myös voimakestävyyttä eli monta toistoa pienillä painoilla. Ja tietenkin koko ajan täysiä, vähempään ei tyydytty. Välillä olin treenien jälkeen niin väsynyt, että horjuin kuin humalainen.
Kova treeni vaatii myös henkisesti tosi paljon ja siinä auttoi suuresti sekä vertaistuki että tavoite. Usein treenien jälkeen rättiväsyneenä istuimme saunassa ja unelmoimme ensi kesän kisoista, maajoukkueesta ja ulkomaan treenireissuista. Kun viimeisillä voimillani juoksin loputonta ylämäkeä, hoin koko ajan tavoitetta mielessäni.
Olin niin päättäväinen, että joskus nousin jo viiden aikaan, jotta ehtisin vetää aamutreenit ennen koulua. Ja illalla tietenkin toiset treenit. Aina piti treenata täysillä, mitään sunnuntaikävelyä ei laskettu. Silloin, kun mulla oli kyytiongelmia, lähdin pyörällä 12 kilometriä suuntaansa normitreenin lisäksi. En osannut ottaa rennosti, vaan otin pyöräilynkin useimmiten treenin kannalta. Ylämäet piti polkea täysillä. Kotimatkalla saatoin jo vähän huilitakin. Noina viikkoina treenitunteja tuli reippaasti yli suunnitellun.
Parhaimmillaan treenitunteja tuli viikossa 21, eikä tohon lasketa lihashuoltoa, pissalenkkejä tai agilitytreenejä. Kerrankin meillä oli kahden tunnin hiihtotreenit. Kun tulin kotiin, lepäsin hetken ja lähdin uudelleen hiihtämään kahdeksi tunniksi. Se oli hullua se.
Tuli kevät ja kilpailukausi alkoi. Se ei mennyt ollenkaan suunnitelmien mukaan. Usein meno oli nihkeää eikä tuntunut ollenkaan hyvältä. Ei vaan kulkenut. Koko ajan väsytti enemmän ja enemmän. Kuvittelin, että treenimäärä ei vaan ole riittänyt ja jatkoin sinnikkäästi treenaamista.
Oli toki hyviäkin startteja ja mahtavia muistoja siltä kesältä. Rikoin myös omia ennätyksiäni ja olin jälleen mitaleilla monta kertaa. Erityisen hyvältä tuntui, kun voitin pahimman vastustajani. Silloin heräsi taas toivo ja jaksoin pinnistellä ja uskoa tulevaisuuteen.
Tuli maajoukkuevalintojen aika.
Olin ehdolla. Samoin kaverini.
Puhuimme siitä tietenkin joka päivä ja suunnittelimme jo kaikkea mahdollista.
Tuli päivä, kun tulokset julkistettiin. Tapasimme rannalla treenien merkeissä. Muistan vieläkin kaverini ilmeen, kun hän kertoi ilo-uutiset. "Mä pääsin maajoukkueeseen!" Sitten hiljaisuus.
Olin tietenkin iloinen hänen puolesta, kuinkas muuten. Mutta jotain puuttui. Ehkä ne ei vaan ole ehtinyt soittaa kaikille vielä.
Illalla löysin netistä listan valituista.
En ollut mukana.
Tuntui tosi tyhjältä ja olin aika katkera. Kaiken sen jälkeen, mitä olen talvella tehnyt, kaiken sen työn, tuskan ja kyyneltenkin jälkeen. Hetken tuntui, että kaikki vaiva oli ollut turhaa.
Hyvin pian katkeruus kuitenkin muuttui jälleen päättäväisyydeksi. Sillä kertaa olin päättäväisempi kuin ikinä. Päätin näyttää kaikille ja yllättää kaikki seuraavana vuonna.
Treenasin armottomasti koko syksyn. Kuntotestien tulokset yllättivät. En ollut kehittynyt ollenkaan niin paljon kuin olin kuvitellut. Lisäsin treenimäärää entisestään, pidensin lenkkejä, kovensin tahtia.
Tuli talvi.
Jokin alkoi hälyttää. Hiihto ei enää sujunut, sattui. Sattui ihan pirusti.
Lääkärit eivät löytäneet siihen mitään vikaa, käskivät kuntouttamaan ja lähettivät kotiin buranan kanssa.
Sattui edelleen, kipu vaan yltyi. Menin uudelleen lääkäriin, kaikki mahdolliset tutkimukset tehtiin, mutta ei mitään löytynyt.
Yritin tehdä jotain muuta, mutta sekin sattui. En oikein mitään voinut tehdä. Sattui vaan.
Luulen, että kroppa yritti varoittaa mua. En ollut kuunnellut sitä kesällä, enkä syksyllä. Olin vaan jatkanut armottomasti treenaamista, enkä osannut höllätä ajoissa.
Huippukunnon ja ylikunnon välinen raja on ihan hiuksenhieno, jos siitä menee yli, alkaa tulokset huonontua, kroppa väsyä ja lopulta paikat alkaa mennä rikki.
Koko treenikausi meni kuntouttaessa ja kesällä kisoissa oli turha edes haaveilla menestyksestä.
Sitten tuli ylppärit ja aika loppui. Samalla myös keksin, että on muutakin elämää. On olemassa vapaa-aikaa myös punttisalin ulkopuolella. Ja on olemassa koirat.
Yritin jonkun aikaa vielä jatkaa treenaamista, mutta edelleen paikat tuntui reistailevan. Eikä aika riittänyt kaikkeen. Myös vuoden tauko oli tehnyt tehtävänsä. Olin kisakumppaneista pahemman kerran jäljessä, eikä taso riittänyt omaan sarjaani.
Mulla on valtavasti hyviä muistoja vuosien varrelta ja mietin vieläkin usein haikeudella sitä kaikkea. Olen myös ehdottomasti sitä mieltä, että tärkeintä ei ole itse tavoite, vaan matka sinne. On typerää tavoitella jotain sokeasti, jos ei voi nauttia matkasta sinne. Nautin harrastuksestani todella, enkä koe työn olleen turhaa, vaikka välillä huonoina hetkinä siltä tuntuikin. Ne vuodet antoivat mulle paljon.
Mutta ehkä nyt ymmärrätte, miksi en halua antaa periksi tavoitteiden suhteen ja miksi inhoan myöntää, etten pysty johonkin. Sama päättäväisyys on vieläkin tallella, ainakin joissakin asioissa. Oon kuitenkin koittanut ottaa opikseni. Koiran kanssa täytyy olla vielä aivan erityisen tarkkana, ettei treenaa liikaa, sillä siltä ei hajoa pelkästään paikat, vaan sitten loppuu myös muu yhteistyö. Ja sitä en halua tehdä sille. Se olisi luottamuksen pettämistä.
Ehkäpä vielä joku päivä ikuinen haaveeni toteutuu. Eri laji, eri aika ja eri paikka.
Mutta siitä unelmasta en ole päästänyt irti ikinä.
... rakastin sitä lajia, rakastin treenata ja uhrasin kaikki aikani ja vähäiset kesätyösäästöni siihen. Olin myös loputtoman kilpailuhaluinen ja kunnianhimoni oli korkealla.
Olin treenannut jo muutaman vuoden ja aloin olla jo aika hyväkin. Mulla oli tosi hyvä treenikaveri, jonka kanssa treenattiin tosi paljon sekä ihana valmentaja. Edellisen kesän nuorten SM-kisoissa olimme molemmat useamman kerran mitaleilla.
Kun tuli syksy, oli aika laatia tulevan kauden tavoitteet ja suunnitelmat. Tiesimme, että meillä on mahdollisuuksia ja olimme valmiita tekemään valtavasti töitä tavoitteidemme eteen. Meillä molemmilla oli yhteinen unelma.
Maajoukkue.
Olimme selvillä, mitä se vaatii, mutta olimme valmiit siihen. Treenasin sinä vuonna enemmän kuin ikinä aikaisemmin, vietin tuntikausia niin punttisalilla kuin lenkkipolullakin. Ostin kausikortin uimahalliinkin. Tuntikausia vietin altaassa kroolaten päästä päähän uudelleen ja uudelleen. Syksyllä tehtiin pitkiä sauvakävelylenkkejä, välillä taas ohjelmassa oli ylämäkijuoksua, kunnes happi loppui. Treeni oli usein armotonta rääkkiä.
Hiihdin Finlandiankin, 62 kilometriä. Sitä varten treenattiin jo heti alkusyksystä alkaen, jotta kunto olisi mahdollisimman hyvä sitten helmikuun lopussa.
Myös voimaharjoittelua oli paljon. Nostin painoja, kunnes jokainen lihas vapisi. Vastapainoksi treenattiin myös voimakestävyyttä eli monta toistoa pienillä painoilla. Ja tietenkin koko ajan täysiä, vähempään ei tyydytty. Välillä olin treenien jälkeen niin väsynyt, että horjuin kuin humalainen.
Kova treeni vaatii myös henkisesti tosi paljon ja siinä auttoi suuresti sekä vertaistuki että tavoite. Usein treenien jälkeen rättiväsyneenä istuimme saunassa ja unelmoimme ensi kesän kisoista, maajoukkueesta ja ulkomaan treenireissuista. Kun viimeisillä voimillani juoksin loputonta ylämäkeä, hoin koko ajan tavoitetta mielessäni.
Olin niin päättäväinen, että joskus nousin jo viiden aikaan, jotta ehtisin vetää aamutreenit ennen koulua. Ja illalla tietenkin toiset treenit. Aina piti treenata täysillä, mitään sunnuntaikävelyä ei laskettu. Silloin, kun mulla oli kyytiongelmia, lähdin pyörällä 12 kilometriä suuntaansa normitreenin lisäksi. En osannut ottaa rennosti, vaan otin pyöräilynkin useimmiten treenin kannalta. Ylämäet piti polkea täysillä. Kotimatkalla saatoin jo vähän huilitakin. Noina viikkoina treenitunteja tuli reippaasti yli suunnitellun.
Parhaimmillaan treenitunteja tuli viikossa 21, eikä tohon lasketa lihashuoltoa, pissalenkkejä tai agilitytreenejä. Kerrankin meillä oli kahden tunnin hiihtotreenit. Kun tulin kotiin, lepäsin hetken ja lähdin uudelleen hiihtämään kahdeksi tunniksi. Se oli hullua se.
Tuli kevät ja kilpailukausi alkoi. Se ei mennyt ollenkaan suunnitelmien mukaan. Usein meno oli nihkeää eikä tuntunut ollenkaan hyvältä. Ei vaan kulkenut. Koko ajan väsytti enemmän ja enemmän. Kuvittelin, että treenimäärä ei vaan ole riittänyt ja jatkoin sinnikkäästi treenaamista.
Oli toki hyviäkin startteja ja mahtavia muistoja siltä kesältä. Rikoin myös omia ennätyksiäni ja olin jälleen mitaleilla monta kertaa. Erityisen hyvältä tuntui, kun voitin pahimman vastustajani. Silloin heräsi taas toivo ja jaksoin pinnistellä ja uskoa tulevaisuuteen.
Tuli maajoukkuevalintojen aika.
Olin ehdolla. Samoin kaverini.
Puhuimme siitä tietenkin joka päivä ja suunnittelimme jo kaikkea mahdollista.
Tuli päivä, kun tulokset julkistettiin. Tapasimme rannalla treenien merkeissä. Muistan vieläkin kaverini ilmeen, kun hän kertoi ilo-uutiset. "Mä pääsin maajoukkueeseen!" Sitten hiljaisuus.
Olin tietenkin iloinen hänen puolesta, kuinkas muuten. Mutta jotain puuttui. Ehkä ne ei vaan ole ehtinyt soittaa kaikille vielä.
Illalla löysin netistä listan valituista.
En ollut mukana.
Tuntui tosi tyhjältä ja olin aika katkera. Kaiken sen jälkeen, mitä olen talvella tehnyt, kaiken sen työn, tuskan ja kyyneltenkin jälkeen. Hetken tuntui, että kaikki vaiva oli ollut turhaa.
Hyvin pian katkeruus kuitenkin muuttui jälleen päättäväisyydeksi. Sillä kertaa olin päättäväisempi kuin ikinä. Päätin näyttää kaikille ja yllättää kaikki seuraavana vuonna.
Treenasin armottomasti koko syksyn. Kuntotestien tulokset yllättivät. En ollut kehittynyt ollenkaan niin paljon kuin olin kuvitellut. Lisäsin treenimäärää entisestään, pidensin lenkkejä, kovensin tahtia.
Tuli talvi.
Jokin alkoi hälyttää. Hiihto ei enää sujunut, sattui. Sattui ihan pirusti.
Lääkärit eivät löytäneet siihen mitään vikaa, käskivät kuntouttamaan ja lähettivät kotiin buranan kanssa.
Sattui edelleen, kipu vaan yltyi. Menin uudelleen lääkäriin, kaikki mahdolliset tutkimukset tehtiin, mutta ei mitään löytynyt.
Yritin tehdä jotain muuta, mutta sekin sattui. En oikein mitään voinut tehdä. Sattui vaan.
Luulen, että kroppa yritti varoittaa mua. En ollut kuunnellut sitä kesällä, enkä syksyllä. Olin vaan jatkanut armottomasti treenaamista, enkä osannut höllätä ajoissa.
Huippukunnon ja ylikunnon välinen raja on ihan hiuksenhieno, jos siitä menee yli, alkaa tulokset huonontua, kroppa väsyä ja lopulta paikat alkaa mennä rikki.
Koko treenikausi meni kuntouttaessa ja kesällä kisoissa oli turha edes haaveilla menestyksestä.
Sitten tuli ylppärit ja aika loppui. Samalla myös keksin, että on muutakin elämää. On olemassa vapaa-aikaa myös punttisalin ulkopuolella. Ja on olemassa koirat.
Yritin jonkun aikaa vielä jatkaa treenaamista, mutta edelleen paikat tuntui reistailevan. Eikä aika riittänyt kaikkeen. Myös vuoden tauko oli tehnyt tehtävänsä. Olin kisakumppaneista pahemman kerran jäljessä, eikä taso riittänyt omaan sarjaani.
Mulla on valtavasti hyviä muistoja vuosien varrelta ja mietin vieläkin usein haikeudella sitä kaikkea. Olen myös ehdottomasti sitä mieltä, että tärkeintä ei ole itse tavoite, vaan matka sinne. On typerää tavoitella jotain sokeasti, jos ei voi nauttia matkasta sinne. Nautin harrastuksestani todella, enkä koe työn olleen turhaa, vaikka välillä huonoina hetkinä siltä tuntuikin. Ne vuodet antoivat mulle paljon.
Mutta ehkä nyt ymmärrätte, miksi en halua antaa periksi tavoitteiden suhteen ja miksi inhoan myöntää, etten pysty johonkin. Sama päättäväisyys on vieläkin tallella, ainakin joissakin asioissa. Oon kuitenkin koittanut ottaa opikseni. Koiran kanssa täytyy olla vielä aivan erityisen tarkkana, ettei treenaa liikaa, sillä siltä ei hajoa pelkästään paikat, vaan sitten loppuu myös muu yhteistyö. Ja sitä en halua tehdä sille. Se olisi luottamuksen pettämistä.
Ehkäpä vielä joku päivä ikuinen haaveeni toteutuu. Eri laji, eri aika ja eri paikka.
Mutta siitä unelmasta en ole päästänyt irti ikinä.
Kommentit
Lähetä kommentti